Erään äidin tarina
Tämä on kokemustarina haavasta, joka on luonut neljä sukupolvea kestäneen selviytymistaistelun. Vuorossa on kolmas sukupolvi, joka peri perheenisän kuoleman aiheuttaman haavan. Tulevana kuukautena julkaistaan neljännen sukupolven tarina.
Synnyin 1971 Meri-Lapissa, perheessä oli äiti, isä ja kolmisen vuotta vanhempi veli. Isällä oli viikoittain rähinäviinaa ja vanhempani erosivat minun ollessa pikkutaapero. Me lapset lähdimme äidin mukana pakoon. Muutimme usein paikkakuntaa useamman sadan kilometrin päähän, en päässyt juurtumaan minnekään eikä jo syntyneet kaverisuhteet kestäneet kuin muuttoon asti. Alakoulun kävin yhteensä neljällä eri paikkakunnalla, yläkoulun sentään yhdessä paikassa.
Kolmannesta koulusta lähtien tunsin aina olevani ulkopuolinen, se joka tuli jostain (ja pian lähti jonnekin). Yritin olla huomaamaton, itsetuntoni oli matala, kyllä kuitenkin oli aina yksi kaveri, (usein se joka ei kelvannut kenellekään muulle). Joskus päädyin hieman kiusaamaan jotain vieläkin heikompaa, mutta äiti puuttui asiaan aina. Kukaan ei kuitenkaan kysynyt, miksi tein niin. Varmaan purin omaa vaikeaa oloani. Tuntui, että kaikilla muilla on selkeät juuret ja oma paikkansa yhteisössä.
90-luvulta minulla ei ole kunnolla muistikuvia, tiedän siltä ajalta faktat. 1989 sain ajokortin, olin harrastanut muutaman kerran kortitta ajoa, halusin kokea vapautta sekä kiinnijäämisen jännitystä. Äiti kerran kommentoi, ettei se tarvitse kuin yhden naapurin, joka soittaa poliisin perään. Siinä oli kaikki äidin huolenpito asiaan. Talvi alkoi kääntyä kevääseen. Äiti sairastui. Äidistä tuli zombi, lapsuuden äitini kuoli, keho jäi elämään. Äiti oli täysin toimintakyvytön. Minun olisi pitänyt valmistautua ylioppilaskirjoituksiin, miettiä jatkokoulutuksia, etsiä paikkaani maailmassa ja päästä irrottautumaan äidistä omilla ehdoilla.
Kotona oli paha olla, selviytymiskeinoni oli pakeneminen ja olin mahdollisimman paljon pois kotoa. Tutustuin reilusti vanhempaan mieheen. Olisin tarvinnut äidin, joka aidosti on mukana minun elämässäni ja pitää huolta. Sain lapsen tämän miehen kanssa, mutta jouduimme lapsen ollessa 2-vuotias muuttamaan omaan rauhalliseen kotiin. Vasta silloin tajusin olleeni koko suhteen ajan henkisen väkivallan uhrina. Väkivallan saadessa fyysisiä piirteitä ja uhkia ymmärsin lähteä. Loppukesästä 1997 äitini kertoi itsestään ominaisuuden, joka on minulle edelleenkin kova paikka. 3 kuukautta myöhemmin äiti päätyi itsemurhaan.
Minulla kesti yli 10 vuotta, että pystyin kohtaamaan äidin kuolinpäivän ilman viiltävää surua ja tuskaa ja muutama vuosi lisää, että kykenin mielessäni sanomaan “Kiitos, että olit minulle äiti ja lapselle mummi.” Lapsuuden äidin kuolemaa en ole koskaan päässyt käsittelemään.
Sieltä äidin sairastumisesta lähtien oli oma mieliala lähtenyt menemään hyvinkin alas, enkä itse ymmärtänyt enkä huomannut asiaa. Mielessä kävi itsetuhoisia ajatuksia, sain paniikkikohtauksia, mutta en ollut valmis ottamaan apua vastaan. Lapseni alkaessa oireilemaan kävin työterveyslääkärissä ja se olikin upea käynti. Lääkäri näki, että uupumuksen ja pahan olon takana oli muutakin kuin lapsen oireilu, hän tunnisti masennuksen, aloitti lääkityksen ja ohjasi avohoidon piiriin. Minun oli hirveän vaikea hyväksyä, että olen masentunut, tarvitsen sairauslomaa, en ole työkyinen, samalla kun lapsi olisi tarvinnut minua. En kyennyt tarjoamaan lapselle turvallista kotia ja se lisäsi tätä omaa henkilökohtaista helvettiä.
Avohoitoa ja lääkitystä on kestänyt vuodesta 2008 vuoteen 2024 asti ja varmaan jatkuu lopun ikääni. Olen löytänyt paikkani pohjoisesta, jossa äitikin lapsuuttaan vietti. Olen saanut käsiteltyä asioita avohoidossa niin, että saan niistä voimaa. Saan elää täyttä ja tyydyttävää elämää sairaudestani huolimatta. Olen löytänyt juureni, olen löytänyt parikin yhteisöä, joihin on kunnia kuulua juuri tällaisena kuin olen, olen löytänyt rinnalleni ihanan ihmisen, jonka kanssa voin jakaa kaiken. Olen vahvistunut niin, että voin toimia kokemusasiantuntijana sekä kehittäjäasiakkaana.
Eräs äiti, erään isoäidin tytär ja erään tyttären äiti
Pääset lukemaan ensimmäisen osan tästä Haavoittunut sukupuu 1/3