Erään isoäidin tarina
Tämä on kokemustarina haavasta, joka on luonut neljä sukupolvea kestäneen selviytymistaistelun. Tämä on kertomus toisesta sukupolvesta, joka peri perheenisän kuoleman aiheuttaman haavan. Seuraavina kuukausina julkaistaan kolmannen ja neljännen sukupolven tarinat.
Synnyin maaliskuussa 1943 Pohjois-Pohjanmaalaiseen kylään toisen maailmansodan aikaiseen Suomeen. Perheeseeni kuului minua seitsemän vuotta vanhempi veli, 14 vuotta vanhempi sisko sekä isä ja äiti. Isä kuoli työtapaturmassa kun olin neljän vanha, eikä leskeksi jääneellä vaatturi-äidilläni ollut varaa jäädä kotiin hoitamaan pientä lasta. Vanhemmat sisarukseni olivat jo koulussa ja pärjäsivät iltapäivät yksin kotona, mutta minut lähetettiin 400 kilometrin päässä asuvan sukulaisperheen luokse. Perhe oli minulle aivan vieras, enkä pystynyt pitämään yhteyttä syntymäperheeseeni. Kolmen vuoden kuluttua olin aloittamassa koulutieni, ja minut lähetettiin takaisin syntymäperheeni luokse.
Olin kolmessa vuodessa ehtinyt vieraantua syntymäperheestäni ja kotiutua sukulaisperheeseen. Minut revittiin taas juuriltani, lähetettiin pois perheestäni asumaan tuntemattomien ihmisten luokse. Veljeni oli minua vastassa rautatieasemalla, mutta en tunnistanut häntä. Äiti puhui usein minun ja veljeni kuullen seinille ja sanoi, että isän olisi pitänyt kuolla sodassa niin äiti olisi saanut tukea, kuten muutkin sotalesket. Sitäkin enemmän äiti puhui siitä, että hänen olisi isän kuoleman jälkeen pitänyt ottaa minut ja veljeni kainaloon ja hypätä koskeen. Olin seitsenvuotias, kun halkopinon päällä istuessani kerroin myös itse veljelleni, että minun pitäisi olla kuollut.
Älyä minulla olisi riittänyt akateemiseen uraan asti, mutta päihtymys lääkitsi minua. Muutin usein paikkakunnalta toiselle, koska paikkakunnan tullessa tutuksi alkoivat vanhat asiat nousta mieleen ja täytyi vaihtaa maisemaa. Olen nuorena aikuisena ollut itsetuhoisuuden takia hoidossa aikani mielisairaaloissa joitain kertoja. 1960-luvulla ne todella olivat mielisairaaloita, aivan erilaisia kuin tämän päivän psykiatriset sairaalat.
Tavattuani aviomieheni lopetin itse alkoholinkäytön kokonaan. Vuonna 1969 saimme pojan ja 1971 tytön. Avioliitossamme oli mieheni rähinäviinan takia väkivallan uhkaa enenevissä määrin, ja vuonna 1973 pakenin lasteni kanssa kotoa. Junassa ajattelin, että jos Jumala on olemassa, hän järjestää meille yösijan ensimmäiseksi yöksi, ja yösija löytyikin Pelastusarmeijalta. Sen myötä tulin vakaasti uskoon.
Kevättalvella 1990 poikani muutti ulkomaille, tyttäreni tuli täysi-ikäiseksi ja minä kohtasin suuren uskonkriisin. Koin tunteita, joita Raamatussa sanottiin syntisiksi. Tarkoittiko se, että minä olen syntinen? Silloin uskon tähteni meni pimeäksi ja pimeennytti koko elämäni. Tunsin, kuinka koko maailmani hajosi, eikä minulle jäänyt edes oljenkortta, josta pitää kiinni. En halunnut hakea apua, vain heikot hakivat apua, enkä minä ollut heikko. Olin elämäni aikana huolehtinut siitä, että tein paljon töitä ja pärjäsin ilman yhteiskunnan apua.
Vaikean unettomuuden takia minun oli kuitenkin pakko käydä mielenterveystoimistossa, josta sain lääkkeitä unettomuuteeni sillä ehdolla, että kävisin siellä keskustelemassa asioista. Olin ollut absolutisti parikymmentä vuotta, nyt minusta tuli sekakäyttäjä. Vitsailin sillä, että nyt on päihdyttävä absolutistivuosienkin edestä. Todellisuus oli liian kamala kohdattavaksi selvin päin, minä tarvitsin päihtymystä selvitäkseni taas seuraavaan päivään.
Vuonna 1993 tyttäreni sai lapsen ja minusta tuli mummi. Tyttäreni ja hänen pieni lapsensa toivat valoa elämääni, syyn avata silmät aamulla. Vuonna 1997 pystyin kertomaan tyttärelleni, että rakastin naista ja tulisin pian muuttamaan yhteen naisystäväni kanssa. Muutaman viikon kuluttua muutosta minä kuolin lääkkeiden yliannostukseen.
Tämä kirjoitus on tyttäreni ja lapsenlapseni koostama kertomus elämästäni. Kertomuksen palaset on kerätty muistoista, perheen ja sukulaisten kanssa käydyistä keskusteluista, vanhoista asiakirjoista ja minun kirjoittamastani elämänkerrasta. Tyttärelleni ja lapsenlapselleni olen edelleen joskin kipeä, myös lämmin ja tärkeä muisto.
Eräs isoäiti