Erään lapsen tarina
Tämä on kokemustarina haavasta, joka on luonut neljä sukupolvea kestäneen selviytymistaistelun. Tämä on kertomus neljännestä sukupolvesta, joka peri perheenisän kuoleman aiheuttaman haavan. Tämä tarina päättä kolmen julkaisun pituisen sarjan trauman periytymisestä.
Synnyin keväällä 1993 pieneen kuntaan Kanta-Hämeessä. Ydinperheeseeni kuuluivat isä ja äiti, ja elämässäni olivat säännöllisesti läsnä myös eno ja mummi. Lapsuudenkotiani väritti isän alkoholismi ja aggressiivisuus. Vanhempani erosivat ollessani 2-vuotias, ja pian isän yhteydenpito lakkasi kokonaan. Äitini teki vuorotyötä, joten mummi oli arjessa kuin toinen vanhempi minulle.
Olin nelivuotias, kun mummi kuoli äkillisesti. Pian myös eno lakkasi viettämästä minun ja äidin kanssa loma-aikoja ja yhteydenpito harventui. Muutimme äidin kanssa muutaman vuoden välein, päiväkotini ja kouluni vaihtuivat melko usein. Elämässäni ei ollut juurikaan pysyvyyttä ympäristöissä eikä ihmissuhteissa, mutta minä olin aina äidin kanssa, meillä oli toisemme. Minä olin kiltti, pärjäävä ja omatoiminen lapsi, joka menestyi hyvin koulussa eikä joutunut ongelmiin.
Turvattomuuden pesä
Olin noin 10-vuotias, kun sain usein viikonloppuisin kutsua kaverin yökylään. Silloin äiti kävi viettämässä iltaa ja tuli vasta myöhään kotiin. Minulla oli hauskaa kaverin kanssa, kunnes kaveri kävi nukkumaan ja minä jäin valvomaan odottaen, että kuulisin äidin tulevan kotiin ja tietäisin äidin olevan turvassa. Jossain vaiheessa äidillä oli pelottava alkoholistimiesystävä, joka riisti minulta minun rakastavan äitini.
Äidistä tuli pahantuulinen ja minä opin olemaan huoneessani hiljaa piilossa. Kun itketti, purin kirjaa ja halasin nallea, ettei minusta lähtisi ääntä. Pelottava alkoholistimies olisi halunnut vain äidin, minä olin pelkkä häiriötekijä, eikä se jäänyt minulle epäselväksi.
Äiti vietti paljon aikaa pelottavan alkoholistimiehen kanssa, minä en halunnut viettää aikaani alkoholistimiehen viinanhajuisessa ja tupakansavuisessa asunnossa, joten vietin paljon aikaa yksin. Äiti oli kuihtunut pois ja jäljellä oli enää äidin näköinen kuori. Joskus äiti oli minulle läsnä, mutta ne hetket tekivät minut surulliseksi, sillä tiesin menettäväni äidin pian uudelleen.
10-vuotiaana istuin usein yksin kotona ollessani parvekkeen reunalla ja katselin alas. Mietin, mitä tapahtuisi, jos hyppäisin. Asuimme vain kolmannessa kerroksessa, joten en kuolisi. Ei kannattaisi. Leikittelin silti ajatuksella, jos hyppäisin niin voisiko tuska loppua?
Kahdesti äidin piti illalla lähteä käymään alkoholistimiehen luona ja äiti lupasi tulla kymmeneksi kotiin. Äitiä ei kuitenkaan kuulunut ja lopulta äiti lakkasi myös vastaamasta itkuisiin puheluihini. Silloin lapsen mieleni rakensi todellisuuden, jossa äiti oli ollut tulossa kotiin, mutta äiti oli puukotettu kotimatkalla. Äiti oli kuollut, eikä maailmassa ollut jäljellä ketään, joka rakastaisi minua.
Makasin sängyssäni halvaantuneena pelosta, kyvyttömänä soittamaan poliisille, miettien, tulisivatko poliisit hakemaan minut kotoa aamulla, vai menisinkö kouluun ja kertoisin opettajalle, että äiti on kuollut. Molemmilla kerroilla äiti palasi yöllä kotiin, ja jälkimmäisellä kerralla suhteeni äitiin oli muuttunut pysyvästi.
Teinivuoteni ja varhaisaikuisuuteni rakentuivat vaikean psyykkisen oireilun ympärille. Olin itsetuhoinen ja ajatus itsemurhasta lohdutti minua, sillä jos tuska kävisi sietämättömäksi, minulla olisi valta lopettaa sen kokeminen. En juurikaan muistanut lapsuusvuosistani mitään, joten koin syyllisyyttä psyykkisestä sairaudestani.
Omia juuria rakentamassa
23-vuotiaana traumamuistot alkoivat palautua mieleeni ja psykiatrista hoitoa alettiin kohdentamaan traumaan. Vasta silloin toipuminen pääsi alkamaan. Kolmen vuoden traumaterapia vakautti minua paljon, olen nykyään työkykyinen ja pärjään alallani hyvin. Trauma kulkee silti aina mukanani ja joudun arjessa kiinnittämään paljon huomiota itseni hoivaamiseen ja turvallisuuden tunteen vahvistamiseen.
Mummin isän kuolema repi sukupuuhumme ydinhaavan, jonka korjaaminen aiheutti neljä sukupolvea kestäneen selviytymistaistelun, jonka viimeisiä säröjä minä olen korjannut ja tulen jossain määrin varmaan koko ikäni korjailemaan.
Eräs lapsi
Pääset lukemaan edelliset osat tästä Haavoittunut sukupuu 1/3 ja Haavoittunut sukupuu 2/3