Tva on vuosikausia yrittänyt selittää lääkäreille, että jokin vie häneltä fyysisesti voimia. Hän on sitkeästi yrittänyt päästä takaisin työkuntoon kymmenen vuotta sitten kohdatun syvän uupumuksen jälkeen. Kela maksoi kuntoutuskurssit, pitkän psykoterapian ja näiden jälkeen käynnistyi vielä ammatillinen kuntoutus. Elämää on monin tavoin muokattu uusille urille, jotta väärät ajattelu- ja toimintamallit eivät enää voisi olla jaksamattomuuden syynä. Silti kerta toisensa jälkeen tvan toimintakyky hiipuu voimakkaisiin kehollisiin oireisiin. Mutta koska perustutkimukset eivät löydä viitteitä mistään somaattisesta vaivasta, tva ohjataan toistuvasti mielenterveysyksikön ovelle.
Kielletyt omat ajatukset
Tva siirtyy työkokeilusta lopulta työttömäksi, koska Kela ei hyväksy sairaslomahakemuksia. Elämä kuluu lepäillessä, ja tva yrittää väistämättä selvittää myös itse mistä on kyse. Elämänhalu ei ole kadonnut, mutta jokin vie voimat. Epätietoisuus saa ajatukset käymään välillä ylikierroksilla. Lääkärit tarttuvat jopa ”liialliseen ajatteluun” ja tulkitsevat senkin mielen sairaudeksi – harvoin kukaan kysyy onko huolille jokin syy. Keskustelullekaan ei enää löydy tilaa: Kela ei korvaa uutta psykoterapiaa, ei edes mt-yksiköstä löydy ”jutteluaikoja” – liiallinen ajattelukin vaikuttaa siis olevan ei-toivottua?
Ihmiskohtaamisten puuttuessa tva kahlaa läpi nettiterapioita masennuksesta ja ahdistuneisuudesta. Hän yrittää ymmärtää mikä omassa ajattelussa voi yhä olla pielessä. Silti hän ei lopulta enää edes tunnista itseään oirekuvauksista. Myös lääkärikohtaamisissa aletaan jo kirjoittaa epikriisiin ”ei kuvaudu masentuneena”. Paitsi niillä lääkärikäynneillä, joilla tva on jälleen selkeästi uupunut. Nyt uupumus ei enää voi johtua työstä tai tyhjäksi karsitusta arjesta – vaan todennäköisemmin turhautumisesta toistuvaan voimattomuuteen. Hyvinvointijärjestelmän yksiköiden väliseen pomputteluun. Sekä väsyttävään taisteluun omien tutkimusten puolesta.
Hapuileva hoitopolku
Sitten oireet muuttuvat radikaalimmiksi. Ensin katoaa kävelykyky. Sitten motoriikka ja hermoston toiminta tuntuu häiriintyvän joka puolella kehoa. Tva hakeutuu jälleen lääkäriin: Toistetaan samat verikokeet ja neurologiset tutkimukset. Labravastauksien yhteydessä ilmoitetaan tvalle, joka ei pysty kunnolla kävelemään, ja jonka keho kipuilee ja oireilee vähäisestäkin rasituksesta: ”Ottakaa yhteyttä, jos oireet pahenevat.” Näkyvistä oireista huolimatta tvaa ei ohjata mihinkään eteenpäin, vaan hän jää edelleen jatkamaan omia arvailujaan.
Mikä on todennäköisyys, että tällaisessa tilanteessa tva yhä vain säilyttää seesteisen mielen, luottaa hyvinvointijärjestelmään, eikä ahdistu kokemuksistaan? Sillä siihen hänen pitäisi pystyä, ettei jälleen seuraavalla lääkärikäynnillä takerruta mielen ongelmiin.
Mikään taho ei tunnu ottavan hoitovastuuta, ei kiinnostu siitä paraneeko tva koskaan työkykyiseksi. Aiemmin yhteiskunta ei kiinnostunut tvan toimintakyvystä, koska hän oli yrittäjä. Onko tva nyt muuttunut myös toisella tavoin merkityksettömäksi, koska papereissa näkyy statuksena työtön?
Avarakatseista ajattelua?
Masentunut ja työtön. Miten paljon noihin sanoihin liittyy valmiita ennakkoasenteita ja leimautumista? Rajaavatko jo pelkät ennakkotiedot neutraalia kykyä arvioita tvan tilaa – vaikkei niin tietenkään saisi tapahtua?
Aiempien lääkärien tekemiä arvioita ei kukaan tunnu epäilevän – mutta näkyykö tiedoista minkälaisin perustein epikriisejä on kirjattu? Masennus-diagnoosi saattaa olla siellä joskus siksi, ettei ole löydetty oikeaa juurisyytä oireilulle. Tai jopa siksi, että koska uupumus ei ole diagnosoitava sairaus, lääkäri jo vuosia sitten kertoi tvalle kirjoittavansa diagnoosin, jonka Kela hyväksyy sairasloman perusteeksi. Ratkaiseeko raha joskus jopa diagnoosimme, jota sitten kannamme läpi elämän hoitotiedoissamme?
Miten tvan tilanne muuttuisi, jos kävisikin ilmi ettei hänellä oikeasti olekaan mielenterveyden ongelmaa? Mitä jos hoitopolkua onkin päässyt värittämään jonkinlainen arvausdiagnoosi, jota kaikki huomaamattaan toistavat ja vahvistavat?
– Anssi,